Nollat taulussa pysyy

Hymyä pukkaa

Mä olen sekaisin kuin seinäkello. Tämän viikon pelit ovat olleet jotain käsittämätöntä. Kolme peliä, kolme voittoa, kaksi nollapeliä (molemmille veskoille omansa, tietty) ja syksyn mestari on sillassa. Käsittämätöntä. TPS on matkalla mitaleille. Ei ole todellista. Paitsi on.

Eilen pulssi oli 200 suurimman osan ajasta. Tai 150, mikä on meikäläisen maksimi. Jännitti niin pirusti, kun taululla oli 0-0 niin kauan ja vika kymppi (0-1) oli pelkkää puolustamista.

TPS pelasi vajaalla miehistöllä koko ottelun, kun Suominen lähti 10 minuutin alkulämmittelyn jälkeen koppiin. Suomisen luistellessa kesken lämmittelyn juttelemaan Suikkaselle arvasin mitä on tulossa. Pessimisti ei pety. Ja niin mies lähti koppiin. Mutta hyvin peli meni noinkin, vaikka Plihalin käytöskympin kohdalla tuntuikin hankalalta.

Ottelun lopussa MAX otti jäähyn ja katsomossa alkoi pari miestä huutamaan Telkkää (Tellqvistin Mikael från Sverige) pois maalilta. 6-4 ylivoima päälle. Mutta ei. ”Telkkä pois” -huuto muuttui ensin ”Urama! Telkkä pois”, ”Rauli! Telkkä pois” ja sitten meni sellaiseksi huuteluksi, että eräskin isä peitti sylissä istuneen poikansa korvat. Käänteispsykologiastakaan ei ollut apua: ”Älä vaan ota Telkkää pois!” Lopulta tuli paras huuto:

”Urama Tempoon!”

Kyllä nauratti. Voittajana.

Tänään on häkki täynnä (onhan?) ja meteli sen mukainen. Sarja poikki! Kotiyleisön edessä. Jännittää jo nyt niin paljon, että lähden jo matkaan. Ei kotona pysty olemaan. En pysty keskittymään edes päivän aviisiin.